Olihan se tiedossa, ettei isä jaksa enää kauan. Aivoverenvuodon jälkeen hän vanheni niin paljon, askel lyheni ja voimat väheni, vaikkei varsinaisia fyysisiä rajoitteita jäänytkään. Ei isä lähtenyt enää leikkaamaan nurmikkoa tai haravoimaan lehtiä, saati putsaamaan rännejä. Ne kiipeilyt äiti oli kieltänyt jo aiemmin.

Isä oli aina liikkeessä. Milloin piti korjata taloyhtiön ruohonleikkuria tai hakea siihen bensaa, milloin pestä autoa, järjestää varastoa tai silittää pyykkejä. Äiti oli vihainen kun isä silitti äidin alushousutkin.

Aina kun kävimme heidän luonaan, isä lähti meidän tyttöjen kanssa pyöräilemään tai leikkipuistoon tai uimaan. Viime kerralla isä paistoi lättyjä meidän nuorimmaisen kanssa.

Nyt on isän askel pysähtynyt. Äiti soitti aamulla, kun ei halunnut herättää meitä yöllä. Isä oli saanut uuden aivoverenvuodon, tällä kertaa niin massiivisen, ettei mitään ollut tehtävissä. Ambulanssimiehet olivat jo todenneet isän kuolleen. 

Vaikka tiedän, että näin on parasta isän kannalta, en voi estää kyyneleitäni. En voi enää soittaa isälle ja kysyä mitä kuuluu. En voi enää koskea ja halata. 

Miten äiti pärjää? Entä minä? Miten tästä eteenpäin, voiko tämän surun kanssa elää?

Ei tämä voi olla totta! Juurihan eilen puhuin äidin kanssa puhelimessa ja kaikki oli hyvin. Äiti oli käynyt kaupassa, hoitanut hetken veljen tyttöä ja saanut meidän pojan villasukat valmiiksi. Tänään veljeni soitti ja kertoi äidin kuolleen, lääkäri oli epäillyt sydänkohtausta. Eihän äidillä ollut sydänvaivoja. Mitä nyt murehti meidän lasten takia, mutta ihan hyvinhän me pärjättiin, turhaan murehti. Meillä on perheet, lapset ja työt.

Ei tämä voi olla totta! Juurihan eilen puhuin äidin kanssa puhelimessa ja kaikki oli hyvin. Äiti oli käynyt kaupassa, hoitanut hetken veljen tyttöä ja saanut meidän pojan villasukat valmiiksi. Tänään veljeni soitti ja kertoi äidin kuolleen, lääkäri oli epäillyt sydänkohtausta. Eihän äidillä ollut sydänvaivoja. Mitä nyt murehti meidän lasten takia, mutta ihan hyvinhän me pärjättiin, turhaan murehti. Meillä on perheet, lapset ja työt.

Arki on tietysti kiireistä, mutta kenenpä ruuhkavuosiaan elävän ei olisi. Aina ei ehtinyt käydä äidin luona ja soittaminenkin välillä jäi.

Nyt äiti ei enää odota soittoani tai käyntiäni. Minulla ei ole enää äitiä. Kuinka paljon antaisinkaan, jos voisin vielä kerran nähdä äidin, kertoa kuinka paljon häntä rakastin, kuinka tärkeä hän oli minulle. Viimeksi en ehtinyt…

Sain soiton sairaalasta, että tätini on nukkunut pois. Äitini sisar oli eronnut, eikä hänellä ollut lapsia. Minä olin sisarusten lapsista hänelle läheisin, olihan hän kummitätinikin. Monien mielestä täti oli töykeä ja hankala, mutta jostain syystä me tulimme aina hyvin toimeen. Olihan meilläkin omat riitamme, mutta aina niistä selvittiin. Täti oli todella tarkka ja säästäväinen. Minunkin piti kerätä vanhat leipäpussit talteen ja käyttää ne uudelleen. Olen lapsesta saakka käynyt yksin hänen luonaan kylässä, matkustanut bussilla pitkän matkan ja nyt minun pitää hoitaa hänen hautajaisensa. Mitähän täti olisi halunnut?

Täti sanoi aina, ettei hän halua hänestä jäävän mitään merkkiä mihinkään. Ehkä hän ei halunnut vaivata meitä haudalla ja sen hoitamisella. Vaikkei tätini pitänyt merestä, toivoi hän silti tuhkansa siroteltavan mereen, ellei hänen ruumistaan luovuteta tieteelle. Mutta ei kai niin voi tehdä, eikö jokaisesta pitäisi jäädä joku merkki. Vai riittääkö, että hän elää sydämessämme? 

Se oli ihan tavallinen perjantai-ilta, satoi ja oli pimeää kun tulin töistä, mutta edessä oleva viikonloppu piristi mieltä. Saisi vihdoin nukkua pitkään ja siivota lauantaina rauhassa koko kodin. Ajattelin tehdä oikein suursiivouksen. Tyttäreni oli alkuillan kotona, mutta sanoi sitten lähtevänsä kavereiden kanssa ulos. Ihan tavallinen tyttö oli. Ehkä vähän hiljainen, muttei erityisen surullinen, jos ei iloinenkaan. Meillä oli läheiset välit ja puhuimme kaikesta mahdollisesta; pojista, koulusta, kavereista, harrastuksista… Muutama kuukausi sitten ensirakkaus päättyi ja silloin hän oli kovin surullinen, mutta nyt tuntui, että olo oli jo helpottanut.  Tosin hän oli kyllä viime aikoina viihtynyt paljon kotona omaan huoneeseen sulkeutuneena, mutta tuli aina välillä kainalooni katsomaan TV:tä. Se oli minusta aina yhtä ihanaa.

Puolen yön jälkeen poliisit seisoivat ovella poliisipapin kanssa. Oli tapahtunut onnettomuus; tyttäreni oli jäänyt junan alle. Veturinkuljettajan mukaan minun pieni tyttöni oli yhtäkkiä ilmestynyt raiteille, eikä hän ollut voinut tehdä mitään. Miten niin? Eikö junassa muka ole jarruja? Eikö junassa pidä olla jarrut yllättäviä tilanteita varten? Pitäähän junien pysähtyä asemallekin…  Mutta jarrutusmatkaa ei kuulemma juuri ollut.

Olisiko se voinut olla onnettomuus, jos tyttäreni oli viety radan varteen ja työnnetty kiskoille juuri ennen junaa? Tai... Mutta mikään ei viitannut muihin henkilöihin tapahtumapaikalla. Tyttäreni oli mennyt raiteille omasta halustaan. Hän oli tehnyt itsemurhan.

Miksi? Miksi hän ei kertonut murheistaan? Miksi hän ei tullut meidän luokse? Miksi hän päätti selviytyä yksin? Miksi hän luovutti? 

Meidän olisi pitänyt pian juhlia hänen 16-vuotissyntymäpäiväänsä, mutta nyt joudumme järjestämään hautajaiset.

Miten voi teho-osasto olla niin kolkko paikka? Ensin ei seiniä edes huomaa, kun pelkää rakkaansa puolesta niin kovasti. Pelkää pahinta ja toivoo parasta tai edes vähän parempaa. Miten raastavaa on katsoa omaa pientä lastaan kaikkien niiden letkujen keskellä. Monitorit piippaavat ja näytöt välkkyvät kertoen henkilökunnalle kai tärkeää tietoa, mutta minulle ne ovat pahaenteisiä hirvityksiä, jotka vihjaavat, mutteivät kerro mitään ymmärrettävää. Sitten yhtäkkiä kaikki on ohi. Toivoa ei ole, ei ole mitään.

Meidän poika oli jo pienestä lähtien vauhdikas. Tuntui, että hän oppi juoksemaan ennen kuin kävelemään.

Kolmipyörällä mentiin jo kovaa ja vauhti kasvoi, kun hän pääsi apupyöristä eroon. Milloin oli polvi mustelmilla ja milloin silmäkulma auki. Mutta rakastettava hän oli aina. Hän ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Kun koulussa oli kiusaamista, meidän poika leikki kaikkien kanssa, eikä voinut ymmärtää miksi joku olisi pitänyt jättää leikkien ulkopuolelle. 

15-vuotiaana hänen oli pakko saada mopo. Hän sopi isänsä kanssa, että poika säästää puolet moporahoista ja isä maksaa toisen puolen. Minä vastustin, tietysti, mutta eihän perheen miehet voineet vastusta mopon pärinää. Ja jo vuoden päästä, tänä keväänä, poika halusi kevytmoottoripyörän, jonka isä hänelle myös osti. ”Pitäähän pojan päästä harjoittelemaan ennen kuin siirtyy isompiin moottoripyöriin”, sanoi moottoripyöräilevä isä. Minusta meidän poika olisi voinut kulkea vaikka bussilla. 

Maanantai oli pitkästä aikaa ihanan keväinen ja aurinkoinen päivä. Hänen piti mennä koulusta suoraan mummon luo auttamaan tätä tietokoneen kanssa. Mutta matka jäi kesken. Risteyksessä vasemmalta oli tullut lähettifirman pakettiauto ylinopeutta ja osunut pojan pyörän takarenkaaseen. Hän oli lentänyt törmäyksen voimasta monta metriä ja saanut kovan iskun päähän ja oikeaan olkaan ja kylkeen.  Poikamme oli tajuttomana ambulanssin tultua paikalle, eikä hän enää herännyt. 

Meidän piti lähteä kesällä reissuun koko perhe yhdessä, mutta nyt en halua lähteä mihinkään, mutten voi olla paikoillanikaan. Mihinkään en pysty keskittymään ja nyt minun pitäisi järjestää hautajaiset. Miten?